Hakutulokset sanalle: "rakennusfysiikka" (10 kpl)

Väestönsuojan yläpuolisessa kerroksellisessa välipohjarakenteessa oli käytetty kovakuitulevyä pintabetonilaatan valualustana (ks. kuva 1). Rakennuskosteutta (väestönsuojan paikalla valetun paksun kattolaatan sisältämää kosteutta, kevytsoraa asennettaessa käytettyä vettä ja pintabetonilaatan sisältämää kosteutta) oli jäänyt rakenteeseen (ks. kuva 2), mikä oli aiheuttanut kuitulevyyn mikrobikasvustoja. Lisäksi täyttökerros sisälsi homehtuvaa orgaanista ainesta kuten sahanpurua. Pintabetonilaatan kutistumisen seurauksena (ks. RVP-S-RF-65) laatan ja seinän liitos ei ollut tiivis, ja ilma pääsi virtaamaan mikrobivaurioituneista rakennekerroksista sisätiloihin. Tämän seurauksena niissä aistittiin mikrobiperäistä hajua.

Kuva 1. 1980- ja 90-luvun tyypillinen väestönsuojan katon kerroksellinen välipohjarakenne (kuva Ramboll Finland Oy).

Kuva 2. Kovalevyn alapinnassa mikrobikasvustoa (kuva Hannu Kääriäinen).

Väestönsuojan yläpuolista kerroksellista välipohjarakennetta ei ollut kuivatettu oikealla tavalla kevytsorasta tehtyyn täyttökerrokseen rakennusvaiheessa asennettujen tuuletusputkien avulla (ks. kuva 1). Putkien päät oli tuotu väestönsuojan viereisen käytävän seinän yläosaan, mutta niihin ei ollut liitetty mitään poistopuhallinta. Näin ollen ilma ei kiertänyt lainkaan täyttökerroksessa eikä siten kuivattanut rakennekerroksia. Rakennuskosteus (väestönsuojan paikalla valetun paksun kattolaatan sisältämä kosteus, kevytsoraa asennettaessa pölyämisen estämiseksi käytetty vesi ja pintabetonilaatan sisältämä kosteus) ei ollut riittävästi poistunut rakenteesta. Tämän vuoksi pintabetonilaatan kosteus nousi muutaman vuoden kuluttua haitallisen korkeaksi (betonin suhteellinen kosteus yli 90 % RH), ja väestönsuojan yläpuolisen tilan lattian muovimatto kiinnitysliimoineen vaurioitui.

Kuva 1. Väestönsuojan yläpuolinen kerroksellinen välipohjarakenne.

Vastaavaa ongelmaa esiintyy useilla muilla liimattavilla lattiapäällysteillä. Täyttökerroksen materiaalina on käytetty kevytsoran asemesta myös soraa tai sepeliä.

Rakennuksen rakennusosia eikä niissä käytettyjä materiaaleja ollut selvitetty ennen rakennuksen peruskorjausta. Muutaman vuoden kuluttua peruskorjauksen valmistumisesta rakennuksen käyttäjille alkoi ilmaantua sisäilmaongelmaan viittaavia oireita.

Ongelmien syiden selvittämiseksi tehdyssä kosteus- ja sisäilmateknisessä kuntotutkimuksessa paljastui, että 1. kerroksen lattiassa (kuva 1) sekä ulkoseinien patterisyvennyksissä (kuva 2) oli laaja-alaisesti mikrobivaurioituneita muottilaudoituksia ja eristemateriaaleja ja niistä oli rakenteiden liittymien kautta ilmayhteyksiä sisätiloihin. Lisäksi ilmanvaihto oli peruskorjauksessa suunniteltu ottamatta huomioon vanhan rakennuksen vaipan epätiiviyttä, minkä seurauksena ilmavirtaukset epäpuhtauslähteistä sisäilmaan lisääntyivät peruskorjausta edeltäneeseen tilanteeseen verrattuna.

Vasta vähän aikaa sitten peruskorjattu rakennus jouduttiin ottamaan pois käytöstä sisäilmaongelmien vuoksi.

Kuva 1. Välipohjan sisässä oleva mikrobivaurioitunut muottilaudoitus (kuva: Ramboll Finland Oy).

Kuva 2. Ulkoseinän patterisyvennyksessä mikrobivaurioitunutta korkkieristettä (kuva: Ramboll Finland Oy).

Kellarin seinän sisäpuolinen lisälämmöneristysrakenne oli mikrobivaurioitunut lattian rajasta.

Vaurion aiheuttajaksi oli kuntotutkimuksessa varmistunut harkkomuurauksen läpi päässyt vesi. Veden pääsyyn oli syynä maanpinnan virheellinen kallistus rakennuksen ulkopuolella, perusmuurilevyn yläreunasta puuttuva lista ja perusmuurilevyn huolimaton asennus.

Vastaavanlaisissa vaurioissa voi yleisesti olla taustalla useita eri syitä, jotka vaikuttavat yhdessä tai erikseen. Vesi tai osa siitä voi olla peräisin maaperästä (kapillaarinen kosteuden siirtyminen) tai katolta tulevien sadevesien ohjaus on toteutettu puutteellisesti tai virheellisesti, jolloin katolta tulevat vedet kulkeutuvat nekin kellarin seinärakenteisiin. Rinnetontilla lisärasitusta tuo veden valuminen rakennukseen päin maan ja mahdollisen kallion pinnalla.

Kellarin seinän sisäpuolinen puurunko ja lämmöneriste ovat herkkiä vaurioitumaan jo vähäisestäkin ylimääräisestä kosteudesta. Kaikki vastaavat ratkaisut eivät kuitenkaan ole vaurioituneet, koska kosteusolosuhteet eivät ole olleet vauriolle otolliset.

Kuva 1. Alkuperäinen seinärakenne.

Tuulensuojalevyt oli asennettu ilman tiivistämistä puurunkoiseen ulkoseinään. Avosaumaisen ulkoverhouksen taakse pääsi viistosateella vähäinen määrä vettä tuulensuojalevyn ulkopintaan saakka. Vesi kulkeutui tuulensuojalevyn saumojen kautta ulkoseinän sisälle aiheuttaen kosteusongelman.

Kantavan seinän ja lattian välinen liitos ei ollut tiivis ja ilma pääsi virtaamaan sisätilaan lattian alapuolisesta täytöstä. Tämän seurauksena sisätiloissa aistittiin maanhajua.

Kuva 1. Ulkoseinän ja lattian välissä on rako, jopa paikoin sormet menevät laatan reunan vierustalta lattiapinnan alapuolelle.

Kuva 2. Ulkoseinän ja lattian välissä on rako. Kuvassa näkyvä höyrynsulkumuovi on taitettu seinältä levyn takaa ja alitse levyn sisäpintaan.

Syy liitoksen vuotamiseen oli lattian betonilaatan kutistuminen, mitä ei oltu otettu huomioon liitoksen suunnittelussa. Betonilaatta kutistuu noin 0,6 – 1,0 mm/m, mikä tarkoittaa käytännössä 10 mm kutistumaa 10 metriä leveällä laatalla. Riippuen betonin laadusta kutistuminen voi olla edellä mainittuja arvoja suurempi.

Yläpohjan höyrynsulkua ei ollut käännetty riittävästi ulkoseinää vasten eikä sitä ollut kiinnitetty riittävän tiiviisti ulkoseinään. Sisäilman kosteus oli päässyt yläpohjarakenteen sisään, minkä jälkeen se oli tiivistynyt ja jäätynyt vesikatteen alapintaan. Sään lämmettyä keväällä jää suli, ja sulamisvesi valui höyrynsulun päälle ja siitä edelleen sisätiloihin epätiiviiden läpivientien, esimerkiksi kattokaivojen, juuresta (kuva 1).

Virhe esiintyy tyypillisesti kevytrakenteisissa lievästi tuulettuvissa yläpohjissa keväällä sekä myös talvella pidempien suojasäiden yhteydessä. Virhe voi esiintyä myös esimerkiksi kattoikkunoiden, savunpoistoluukkujen ja taloteknisten laitteiden jalustojen sekä putki- ja kaapeliläpivientien yhteydessä (kuva 2).

Kuva 1. Vasemmalla: yläpohjan höyrynsulkua ei ollut liitetty tiivisti ulkoseinään; oikealla: kosteutta höyrynsulun päällä (kuva Ramboll Finland Oy).

Kuva 2. Höyrynsulun kiinnitystä ulkoseinään ei ole esitetty eikä kattoikkunan liittymässä ole esitetty yläpohjan ja jalustarakenteen höyrynsulkujen limitystä.

Vesikaton vedeneristys oli nostettu yläpuolella olevan ulkoseinän ulkokuoren ulkopintaa vasten (kuva 1). Tällöin yläpuolisen julkisivuverhouksen taakse viistosateella saumojen kautta tunkeutunut vesi oli kulkeutunut vedeneristyksen alapuolelle kantavan rakenteen päälle ja edelleen sen saumojen ja läpivientien kautta sisätiloihin.

Kuva 1. Käännetyn vesikattorakenteen vedeneristys on nostettu yläpuolella olevan seinän sokkelin ulkopintaa vasten (Kuva: K.Hakala ja Vahanen Oy).

Virhe on esiintynyt sekä rakenteessa, jossa vedeneristys on lämmöneristeen päällä että rakenteessa, jossa vedeneristys on lämmöneristeen alla (eli ns. käännetyssä katossa).

Valesokkeliksi (piilosokkeliksi) kutsutaan perustusrakennetta, jossa ulkoseinän alajuoksu ja lattiapinta sijaitsevat maanpinnan tasolla tai jopa sen alapuolella. Valesokkelirakennetta on käytetty yleisesti 1960–1990-luvuilla enimmäkseen omakoti- ja rivitaloissa, mutta myös yksikerroksissa palvelurakennuksissa. Rakennustapa on noudattanut sen aikaisia ohjeita ja määräyksiä. On huomattava, että kaikki valesokkelirakenteet eivät ole vaurioituneet.

Ulko- ja sisäilmasta sekä maaperästä lähtöisin oleva kosteus oli päässyt kulkeutumaan ja kertymään rakenteen sisään eikä rakenteella ollut mitään kuivumismahdollisuuksia. Sade- ja sulamisvesien lisäksi rakennetta olivat kuormittaneet maaperästä diffuusiolla ja kapillaarisesti kulkeutuva kosteus. Lisäksi myös sisätiloista oli siirtynyt kosteutta ja lämpöä rakenteisiin diffuusion ja ilmavirtausten vaikutuksesta.

Kuva 1. Esimerkki valesokkelirakenteesta (Ympäristöministeriö 2012).

Ryömintätilaiseen alapohjaan oli kertynyt ylimääräistä kosteutta ja se oli tiivistynyt ryömintätilan pinnoille.

Maaperässä kulkeutuvat vedet sekä ulko- ja sisäilmasta peräisin oleva ylimääräinen kosteus pyritään poistamaan tilasta tuuletuksen avulla. Yleisiä virheitä ryömintätilan tuuletuksessa ovat väärin mitoitetut tuuletusaukot, tuuletuksen estyminen tilaa jakavien rakenneosien vuoksi, ryömintätilan pohjan virheellinen korkeusasema tai koneellisen tuuletuksen toimimattomuus.

Ryömintätilan tuuletusaukot (tehollinen pinta-ala) ovat usein liian pieniä tai niiden määrä on vähäinen. Lisäksi tilaa saattavat jakaa erilaiset rakenneosat, kuten palkit ja perusmuurit, joissa ei ole tuuletusaukkoja. Toisinaan ryömintätila on liian matala, tai sen pohjan korkeusasema ympäröivään maanpintaan nähden on liian alhaalla. Koneellisen tuuletuksen ongelmina ovat laitteiston rikkoutumisen lisäksi sen riittämätön teho sekä tuuletusaukkojen ja -venttiilien epätasainen sijoittelu. Lisäksi tuuletusaukkojen edessä oleva kasvillisuus heikentää ryömintätilan tuulettumista.

Kuva 1. Ryömintätilaan saattaa syntyä katvealueita tuuletusaukkojen puutteellisen määrän tai sijainnin johdosta (Ympäristöministeriö 2012).